Digiloikka, tuo tutuksi tullut
sana(hirvitys) on keksitty kuvaamaan poliittista tahtoa ja erinäisiä
toimenpiteitä, joilla raketinomaisesti ponnistetaan Suomi nykyaikaan
modernisoimalla suomalainen koulutusjärjestelmä vastaamaan tulevaisuuden
oppimisympäristöjä ja osaamistavoitteita. Myös varhaiskasvatus on osaltaan
valjastettu palvelemaan tätä tehtävää, nostamalla monilukutaito ja
tvt-osaaminen yhdeksi Varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden laaja-alaisen
osaamisen muodoksi. Kouluja ja päiväkoteja on kritisoitu vanhanaikaisiksi, ja
vaadittu modernia teknologiaa tiiviimmäksi osaksi lasten oppimisympäristöjä.
Taustalla on hätä Suomen jäämisestä jälkeen kansainvälisestä kehityksestä ja
kilpailusta, joten digitaalisoituneista kasvatus- ja koulutusinstituutioista
ollaan leipomassa uutta kansallissankaria pelastamaan Suomen tulevaisuus,
talous ja työpaikat.
Yhteiskunnan hyötynäkökulmasta
katsottuna päiväkodin digiloikan pitäisi suuntautua aikaan, kun tällä hetkellä
varhaiskasvatuksen piirissä olevat lapset ovat siirtymässä työelämään, eli n.
15-20 vuoden päähän tästä hetkestä. Mietitäänpä hetki teknologista kehitystä tekemällä
digiloikka taaksepäin samainen ajanjakso: Suomeen 1990-luvun lopussa. Parikymmentä
vuotta sitten moderni mediankäyttäjä suuntasi vapaa-ajallaan kirjastoon tai
Internet-kahvilaan surffailemaan netissä ja lähettämään sähköpostia. 90-luvun
laatikkotietokoneet ja hinnakkaat modeemiyhteydet ovat sittemmin korvautuneet
menossa mukana kulkevilla älypuhelimilla, tableteilla ja langattomalla
laajakaistalla, ja samalla netinkäyttö on arkipäiväistynyt 24/7 -muotoon. Tehdäksemme
teknologiaosaamisen nimissä digiloikan tulevaisuuteen, meidän pitäisi tietää, mitä
ovat ne laitteet ja mediankäytön muodot, jotka ovat ajankohtaisia vuonna 2037. Siinäpä
onkin pohtimista varhaiskasvattajille! Sen sijaan olisi aiheellista miettiä, mitä
sellaista nykyteknologia voi tarjota, joka edistäisi lapsen osallisuutta
yhteiskuntaan tässä hetkessä ja tulevaisuudessa, ihmisenä ja kansalaisena, ei
vain yhteiskunnan resurssina.
1990-luvulla Internet oli vasta
lyömässä läpi keskeisenä median muotona, ja uutena ilmiönä se herätti
luonnollisesti myös kysymyksiä turvallisuudesta, tiedon luotettavuudesta ja Internet-yhteyksien
saatavuuteen liittyvästä eriarvoistumisen riskistä. Toisaalta sen hyödyiksi
nähtiin vuorovaikutuksellisuus, riippumattomuus fyysisistä välimatkoista ja kansainvälisyys.
Samanlaisten kysymysten äärellä olemme
edelleen nyt 2010-luvulla, tosin yhä laajenevassa mittakaavassa. Tämän
pohjalta, katsoen sekä menneeseen että tulevaan, ovatko tärkeimmät digitaalisen
ajan taidot yhteistyökyky, kriittinen ajattelu ja vastuullisuus?
Tekstin lähde:
Internet oli ilmiö. Yle elävä
arkisto: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2011/05/06/internet-oli-ilmio (31.1.2017)
Kirjoituksen taustalla Vesa Korhosen
Kasso1-kurssin luento Informaatioyhteiskunta,
digitalisaatio ja oppiminen? 17.1.2017, Tampereen yliopisto
