Minne loikkaat, päiväkoti?

Digiloikka, tuo tutuksi tullut sana(hirvitys) on keksitty kuvaamaan poliittista tahtoa ja erinäisiä toimenpiteitä, joilla raketinomaisesti ponnistetaan Suomi nykyaikaan modernisoimalla suomalainen koulutusjärjestelmä vastaamaan tulevaisuuden oppimisympäristöjä ja osaamistavoitteita. Myös varhaiskasvatus on osaltaan valjastettu palvelemaan tätä tehtävää, nostamalla monilukutaito ja tvt-osaaminen yhdeksi Varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden laaja-alaisen osaamisen muodoksi. Kouluja ja päiväkoteja on kritisoitu vanhanaikaisiksi, ja vaadittu modernia teknologiaa tiiviimmäksi osaksi lasten oppimisympäristöjä. Taustalla on hätä Suomen jäämisestä jälkeen kansainvälisestä kehityksestä ja kilpailusta, joten digitaalisoituneista kasvatus- ja koulutusinstituutioista ollaan leipomassa uutta kansallissankaria pelastamaan Suomen tulevaisuus, talous ja työpaikat.

Yhteiskunnan hyötynäkökulmasta katsottuna päiväkodin digiloikan pitäisi suuntautua aikaan, kun tällä hetkellä varhaiskasvatuksen piirissä olevat lapset ovat siirtymässä työelämään, eli n. 15-20 vuoden päähän tästä hetkestä. Mietitäänpä hetki teknologista kehitystä tekemällä digiloikka taaksepäin samainen ajanjakso: Suomeen 1990-luvun lopussa. Parikymmentä vuotta sitten moderni mediankäyttäjä suuntasi vapaa-ajallaan kirjastoon tai Internet-kahvilaan surffailemaan netissä ja lähettämään sähköpostia. 90-luvun laatikkotietokoneet ja hinnakkaat modeemiyhteydet ovat sittemmin korvautuneet menossa mukana kulkevilla älypuhelimilla, tableteilla ja langattomalla laajakaistalla, ja samalla netinkäyttö on arkipäiväistynyt 24/7 -muotoon. Tehdäksemme teknologiaosaamisen nimissä digiloikan tulevaisuuteen, meidän pitäisi tietää, mitä ovat ne laitteet ja mediankäytön muodot, jotka ovat ajankohtaisia vuonna 2037. Siinäpä onkin pohtimista varhaiskasvattajille! Sen sijaan olisi aiheellista miettiä, mitä sellaista nykyteknologia voi tarjota, joka edistäisi lapsen osallisuutta yhteiskuntaan tässä hetkessä ja tulevaisuudessa, ihmisenä ja kansalaisena, ei vain yhteiskunnan resurssina.

1990-luvulla Internet oli vasta lyömässä läpi keskeisenä median muotona, ja uutena ilmiönä se herätti luonnollisesti myös kysymyksiä turvallisuudesta, tiedon luotettavuudesta ja Internet-yhteyksien saatavuuteen liittyvästä eriarvoistumisen riskistä. Toisaalta sen hyödyiksi nähtiin vuorovaikutuksellisuus, riippumattomuus fyysisistä välimatkoista ja kansainvälisyys.  Samanlaisten kysymysten äärellä olemme edelleen nyt 2010-luvulla, tosin yhä laajenevassa mittakaavassa. Tämän pohjalta, katsoen sekä menneeseen että tulevaan, ovatko tärkeimmät digitaalisen ajan taidot yhteistyökyky, kriittinen ajattelu ja vastuullisuus?

Tekstin lähde:

Internet oli ilmiö. Yle elävä arkisto: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2011/05/06/internet-oli-ilmio (31.1.2017)

Kirjoituksen taustalla Vesa Korhosen Kasso1-kurssin luento Informaatioyhteiskunta, digitalisaatio ja oppiminen? 17.1.2017, Tampereen yliopisto