(Kuva osoitteesta:
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2012/09/26/oppimisymparistot-kayttoon,
josta muuten löytyy videomateriaalia oppimisympäristöasioihin liittyen)
Manninen ym. (2007) esittelevät viisi näkökulmaa oppimisympäristöihin. Näistä yksi on sosiaalinen ja psykologinen näkökulma; se, jonka mukaan oppimisympäristö voi fyysisen paikan ja tilan tai teknologian sijaan olla vuorovaikutusta! Jos lähdetään perinteisestä oppimisen määrittelystä, siinä on kyse todellisuuden ymmärtämisestä. Itse ainakin ajattelen, että todellisuutta voi ymmärtää monella tavalla, onhan meistä jokaisella aivan oma tapamme katsella maailmaa. Toisinaan tuntuu, että eniten opettelemista ihmisillä olisikin juuri toistensa katsantokantojen hyväksymisessä ja ymmärtämisessä. Tuntuu siis perin viisaalta ja miellyttävältä ajatella vuorovaikutusta yhtenä oppimisympäristönä; siinä opitaan ja opetetaan ihmiseltä ihmiselle, toinen huomioiden. Keskustelevuus synnyttää mahdollisuuden kysyä ja kyseenalaistaa, mutta pakottaa samalla pysymään ihmismäisellä tasolla kanssakäymisessä.
Konstruktivismin mukaan tieto rakentuu sosiaalisesti ja merkityksellisenä pidetään yhteisön merkitystä oppimiselle. Lastentarhanopettaja keksii nopeasti yhtymäkohdan, jonka Manninen (2007, 48) vahvistaa: lähikehityksen vyöhykkeellä toimiminen voidaan nähdä selkeänä esimerkkinä paitsi tiedon konstruktiivisesta rakentumisesta myös vuorovaikutuksesta oivana oppimisympäristönä. Toisen, taitavamman, tuella lapsi, ja kuka vain, pystyy tasoaan parempiin suorituksiin, sehän on tutkittu juttu! Osaaminen moninkertaistuu ja oppiminen on tehokasta, kun sitä voidaan tehdä yhdessä, toinen toiselta oppien. Tämän edellytyksenä tietysti toimiva vuorovaikutus ja yhdensuuntaiset intressit. Aina vuorovaikutuksessa oppimisen ei tarvitse kuitenkaan tarkoittaa keskusteluun antautumista, kyseessä voi olla myös "upotettu" sosiaalinen tuki, kuten Manninen asian nimeää. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi museovierailua, luontopolkua tai tarinallista tietokonepeliä. Jotain sellaista, mikä toisen ihmisen kokoamana johdattaa toista oppimaan. Oppimisen synnyttävä dialogi on ikäänkuin välineellistetty, yhdistelen mielessäni.
Sosiaalinen oppiminen kuulostaa äkkiseltään omaan korvaani luonnolliselta, monipuoliselta ja käytännönläheiseltä, ihan mahtavalta! Ihmiset puhumassa toisilleen, oppimassa toisiltaan, jakamassa tämän elämän tietoja. Yltämässä yhdessä yhä ylemmäs ymmärtämisen portailla. Wau. Jatkan ajatteluani ja totean, että lähiympäristössä on konkreettisen face-to-face -vuorovaikutuksen lisäksi lukuisia mahdollisuuksia välineelliseen vuorovaikutukseen. Liekö syntymävuosikymmenen vai nostalgiankaipuun syytä, mutta museopolku sosiaalisena oppimisena kalskahtaa korvaani sosiaalista mediaa, blogeja ja wikejä, tämän ajan vuorovaikutusta, kauniimmalta. Mainitut ovat kuitenkin nykypäivää ja läsnä, halusimme tai emme. Ja vielä julmetun käteviä! Ajatella nyt vaikka Google Driveä, jossa suunnittelemme ja kokoamme kurssin suoritusmerkinnän mahdollistavaa yhteistä esseetä ryhmämme kanssa. Tai facebookin lukuisat teemaryhmät; miten helppoa sieltä onkaan lukea, miten kantinkääntäjää käytetään! Joka tapauksessa sosiaalisen oppimisen arvon tunnistaminen ja tunnustaminen, tapahtuipa se sitten konkreettisesti teknologiavälitteisenä tai ihan tavallisesti koululuokassa istuen, on mielestäni oleellista ja ruokkii erityisesti humaanien arvojen oppimista. Eipä siis aliarvioida ryhmässä oppimista ja opiskelua, mutta muistetaan, että oppimiskokemus vaatii silti syntyäkseen aidon osallistumisen ryhmän toimintaan. Kouluissa ja päiväkodeissa sosiaalista oppimista ajatellessa ei riitä lasten ryhmiin laittaminen ja tehtävien jakaminen, on saatava aikaan keskustelua ja osallistumista.
Ps. Ajatusten alkulähde jollain Kasso1-kurssin luennoista, ja vahvistettu niitä on erityisesti Mannisen ym. (2007) teoksella Oppimista tukevat ympäristöt. Johdatus oppimisympäristöajatteluun.
Kaksi viimeisintä kuvaa Flickr:stä.
