Oppimisympäristö mielikuvituksessa?

Edellisen postaukseni
(http://opiskelunuudetkujeet.blogspot.fi/2017/02/oppimisen-sosiaalisella-vyohykkeella.html)
tiimoilta jäin pohtimaan leikin, oppimisen ja sosiaalisen oppimisympäristön yhtälöä.
Voisiko leikin ajatella yhdeksi oppimisympäristöksi?

Mannerheimin lastensuojeluliiton nettisivujen (http://www.mll.fi/vanhempainnetti/lasten_leikit/leikin_merkitys_lapselle/) mukaan leikki on lapsen paras tapa oppia. Leikkiessä lapsi oppii luonnollisesti ja omassa tahdissaan. Oppimisen tapana leikki on mahtava, voidaanhan leikkiä ohjaamalla kannustaa lasta myös tiettyjen oppisisältöjen pariin, esim. kauppaleikissä numerot, määrät ja ruokien nimet, ja silti pitää oppiminen  lapsesta lähtevänä.

Uudessa valtakunnallisessa vasussa (http://www.oph.fi/download/179349_varhaiskasvatussuunnitelman_perusteet_2016.pdf, 31) oppimisympäristöistä sanotaan: "Niiden tulee tukea lasten luontaista uteliaisuutta ja oppimisen halua sekä ohjata leikkiin, fyysiseen aktiivisuuteen, tutkimiseen sekä taiteelliseen ilmaisuun ja kokemiseen." Lisäksi "lasten ideat, leikit ja heidän tekemänsä työt näkyvät oppimisympäristöissä" (vasu 2016, 31). Leikkiä ei uudessa vasussa yhdistetä oppimisympäristöpuheeseen juurikaan, lukuunottamatta sen arvoa välineenä oppimiseen. Oppimisympäristöt tuntuvat muutenkin hahmottuvan vasussa irralliseksi, akateemiseksi osaksi varhaiskasvatusta. Joksikin mkä kuuluu opetukseen ja oppimiseen, mutta on helposti irrotettavissa lapsista ja heidän toiminnastaan. Ihan kuin kyse olisi jostain hyvin konkreettisesta: lapsi voidaan laittaa oppimisympäristöön. Oppiminen mielensisäisenä, omakohtaisena prosessina antaisi kuitenkin kenties olettaa parhaan oppimisympäristön olevan vuorovaikutuksellinen, monipuolinen, helposti siirrettävä ja omakohtaisuudessaan mielekäs, eikö totta? Mitäpä muuta leikki siis olisi kuin oppimisympäristö!

(Kuva sivulta http://www.imgrum.org/media/1384646690321365266_3418098012)

Leikin määritteleminen oppimisympäristöksi teoreettisesti onkin pulmallisempi juttu. Leikki näkyy useimmiten hyvin fyysisesti, kuuluu äänellisesti ja tuntuu muutenkin kovin konkreettisesti. Se, mitä leikillä oppimisympäristönä tarkoitan, ei ole kuitenkaan liioin nähtävää tai kuultavaa. Ehkä se onkin oikeammin mielikuvitus, se oppimisympäristö. Sillä siellähän leikeissä liikutaan...

Anyway, mennäksemme virallisempiin määritelmäyrityksiin:
Manninen (2007, 15; Mannisen & Pesosen 1997 mukaan)  määrittelee oppimisympäristön "paikaksi, tilaksi, yhteisöksi tai toimintakäytännöksi, jonka tarkoitus on edistää oppimista". Samoin  Manninen (2007, 69) hyväksyy yhteistoiminnallisen oppimisen ja yhteisöllisen oppimisen sosiaalisen oppimisympäristön ilmentymiksi ja toteaa niistä: "Yhteistoiminnallisuudessa jäsenten tulee olla positiivisesti riippuvaisia toisistaan" ja
"Se on myös hyväksyntää, tiedon vaihtoa, molemminpuolista apua, korkeaa sisäistä suoritusmotivaatiota ja korkeaa emotionaalista osallistumista oppimiseen".
Eikö kuulosta leikin kuvauksilta, jos sillä korvalla kuuntelee?

Leikkiä on kenties hankala paikantaa oppimisympäristöjen kentällä, näkyyhän siinä sekä fyysinen, sosiaalinen että teknologinen oppimisympäristö. Leikki voi olla laaja oppimisympäristöjen yhdistäjä, monipuolinen oppimisenareena tai yksi oppimisen välineistä, joita näissä ympäristöissä käytetään, ihan näkökulmasta riippuen. Mannisen (2007, 38) esittelemästä oppimisympäristöluokituksesta leikki vastaa lienee selkeimmin sosiaalista ja psykologista näkökulmaa eli oppimista vuorovaikutuksena. Mutta minun nähdäkseni leikki on muutakin: se on vuorovaikutusta ja yhdessä tekemistä mutta samalla mielikuvituksessa syntyvää ja omaehtoista, omiin tarpeisiin vastaavaa. Leikki ei ole sidottu aikaan eikä paikkaan eikä ihmisiin. Sama leikki voi jatkua päivästä, paikasta ja seurasta toiseen. Leikki on jokaisen lapsen oma oppimisympäristö!

(Kuva sivulta http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/mielikuvitus-rajana)

Digiloikan vastarintaliike ?!

18-vuotias oululainen lukiolainen Sami Aho kertoo Innokampuksen blogissa tarinaa digiloikan väärinkohdistetuista askelmerkeistä ja siitä miten digiloikkaan on syntynyt jo vastarintaliike.

"Ikäluokastamme kuullaan usein käytettävän termiä diginatiivit. Vanhempi ikäpolvi luulee ja uskoo, että olemme syntymästämme asti tottuneet tietotekniikan ja digisisältöjen käyttöön. Tämä uskomus olisi helppo kumota asettamalla esimerkiksi yhdeksännelle luokalle pakollisen, valtakunnallisen kokeen Excelin ja Wordin käytöstä. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että tällä hetkellä pieni vähemmistö yhdeksäsluokkalaisista osaisi luoda oman kuukausibudjettinsa Excelillä. Hälyttävän pieni osa." 

"Toivon myös, että maalaisjärjelle ja perinteisille työtavoille jätetään sen tarvitsema tila. Informaatio tullaan jatkossakin hakemaan entistä nopeammin digitaalisesti, mutta esimerkiksi opetuskäytössä oppimisprosessi tulee tapahtumaan perinteisesti vielä pitkään. Digitaalinen muisti olkoon jatke inhimilliselle muistille asioissa, joita ei tarvitse osata ulkoa. Kokonaisuuksien ymmärtäminen on kuitenkin helpompaa analogisesti. Helppo esimerkki on oppikirja. Perinteisestä oppikirjasta saa tiedon haettua nopeasti ja ymmärrettyä kokonaisuuden." 

Pisti miettimään.

Vaihtoehtoista pedagogiikkaa

Muuttuvat oppimisympäristöt -kurssilla esiteltiin eri näkökulmia oppimisympäristö ajatteluun. Tässä blogissa on esitelty näkökulmista jo fyysinen, paikallinen, sosiaalinen ja tekninen, joten tällä kertaa vuorossa on pedagogis-didaktinen.  Lähestys pedagogis-didaktista oppimisympäristöajattelua tarkastelemalla vaihtoehtopedagogioita. Itseäni on jo pitkään kiehtoneet erilaiset vaihtoehtopedagogiset suuntaukset, jotka panostavat oppimisympäristöihin erilaisten pedagogisten ja didaktisten valintojen avulla. Suomessa tunnetumpia lienevät Steiner- ja Montessoripedagogiikka, mutta keskityn tässä postauksessa vain ensin mainittuun.

Sain ensikosketuksen steinerpedagogiikkaan aikakauslehden artikkelin kautta. Jutussa esiteltiin steinerpäiväkotia ja kerrottiin arjen kiireettömyydestä, luomuruoasta ja steinerleluista. Ihastuin ajatukseen kodinomaisuudesta, omaleimaisesta sisustuksesta ja lasten lämminhenkisestä kohtaamisesta. Tuolloin en vielä ollut opiskellut kasvatustieteitä, eikä minulla ollut kokemusta päiväkodeista.

Aloitettuani avoimen yliopiston opinnot kansanopistossa, valitsin vaihtoehtopedagogiikkoja käsittelevän kurssin, koska kiinnostus aihetta kohtaan oli herännyt aiemmin. Kurssilla pääsin tutustumiskäynnille steinerpäiväkotiin ja aiemmin artikkelista saamani mielikuva lämminhenkisestä pedagogiikasta vahvistui. Mietin pitkään hakemista Snellman-korkeakouluun, mutta korkeat lukukausimaksut ja varsin suppeat työllisyysnäkymät ajoivat minut kasvatustieteen yliopisto-opintojen pariin.

Kiinnostus kuitenkin säilyi pitkään opintojen aikana. Aihetta tutkiessani internetistä, aloin löytää paljon kritiikkiä muun muassa biodynaamista viljelyä ja antroposofiaa kohtaan. Myös klikkiotsikot steinerkoulujen ja -päiväkotien tuhkarokkoepidemioista kauhistuttivat - voiko noin iso joukko samanhenkisiä vanhempia jättää lapsensa rokottamatta ja ajaa lapsensa hengenvaaraan? Näistäkin huolimatta jokin steinerpedagogisessa ajattelussa kiehtoi.

Tällä kurssilla viimein ymmärsin, mikä vaihtoehtoisessa ajattelussa minuun vetosi: pedagogis-didaktinen oppimisympäristöajattelu. Steinerpedagogiikan didaktisissa valinnoissa tutustutaan asioihin käytännönläheisesti, tehdään projektityöskentelyä eri aiheiden parissa, arvostetaan ja harjoitetaan eri taiteen muotoja sekä annetaan lasten edetä omassa tahdissa ilman painostusta. Siinä on itse asiassa varsin paljon samoja elementtejä kuin nykyisissä opetus- ja varhaiskasvatussuunnitelmissa.

Vaikka nykyinen näkemykseni ei tue minkään vaihtoehtoisen pedagogiikan “täysimääräistä” käyttämistä, voisihan niistä kuitenkin poimia itseä miellyttäviä ajatuksia ja rikastaa sillä omia pedagogis-didaktisia ratkaisujaan.