Pienet lapset ruudun äärellä

Lasten mediabarometri 2013 kertoo tilastotietoa alle 8-vuotiaiden mediankäytöstä. Kuten arvata saattaa, alkaa lasten mediankäyttö varhain, oikeastaan jo pikkuvauvana. Mediankäyttö alkaa kirjojen lukemisella ja musiikin kuuntelulla. Säännöllisempi kuvaohjelmien katselu alkoi useimmilla lapsilla noin 1-vuotiaana – päivittäin tai lähes päivittäin kuvaohjelmia katsoi noin puolet yksivuotiaista ja 85% kaksivuotiaista. Myös internetin käyttö alkoi usein jo 1-2-vuotiaana, yleensä lyhyiden ohjelmapätkien katselulla esimerkiksi You Tubesta. Suurin osa 0-2-vuotiaista ei kuitenkaan pelannut digitaalisia pelejä eikä käyttänyt kännykkää. 3-4-vuotiaat lapset käyttivät edelleen samoja medioita kuin nuoremmatkin lapset, mutta useiden medioiden käyttö lisääntyi ja säännöllistyi. 3-4-vuotiaan usein alkoikin ns. ”kuvamedioiden valtakausi”. Myös lukemisen asema oli edelleen vahva 3-4-vuotiaiden elämässä – joka päivä kirjojen parissa vietti aikaa lähes kaksi kolmasosaa ja lähes joka päivä yli 90% ikäryhmästä. Internetin käyttö lisääntyi tässä ikäryhmässä, ja myös videopelaaminen astui kuvaan. Kännykkää käytti 3-4-vuotiaista ainakin joskus 45%, pääasiassa pelaamiseen. Tässä iässä kuvaohjelmia ja digitaalisia pelejä lapset alkoivat käyttää myös yksin tai yhdessä muiden lasten kanssa, mutta vanhemmat olivat heille kuitenkin mieluisinta mediankäyttöseuraa. (Lähde: Nuorisotutkimusseura ja Annika Suoninen 2014. Lasten mediabarometri 2013.)

Kuvan lähde: yle.fi/aihe/lapset

Omat lapseni, yksi – ja kolmevuotiaat, sulautuvat hyvin tähän tilastoon. Molemmilla kirjojen lukeminen on vielä (onneksi!) parasta puuhaa, mutta myös videot ovat olleet vanhemmalla ”kehissä” jo kauan. Kaikki alkoi teletapeista, kun esikoinen oli ehkä puolitoistavuotias, ja siitä sitten iän ja mielenkiinnon kohteiden myötä on laajennettu pikkuhiljaa. Muistan elävästi, kuinka meitä nauratti katsoa, kun pikkumies selaa tottunein ottein älypuhelinta (ymmärtäen, että täältä löytyy kaikkia kivoja videoita) ja sormi ojossa pyyhkien näyttöä alaspäin. Toimitus, jota hänen isovanhempansa ei osaa tehdä. Isäni laittoi tässä juuri taannoin älypuhelimeni väärin päin korvalle, kun soittaja halusi puhua hänen kanssaan: ”Eihän näistä nykypuhelimista tiedä miten päin nää edes pitää korvalle laittaa…” Niinpä niin. Digitaalinen kuilu kai tämäkin. Eri lähtökohdat nykyisen teknologian käyttöön isäni (suuret ikäluokat) ja poikani (Alpha-sukupolvi) välillä. Sitten kun pienelle pojallemme syntyi pikkusisko, niin hän on vieläkin aiemmin päässyt / joutunut seuraamaan televisiosta lasten ohjelmia tai dvd:ltä videoita. Ensin pelkät värit ja liikkeet ruudusta erottaen ja nyt, reilun vuoden iässä neiti on jo itse vaatimassa viihdettä ruutuun. Mutta tässä päästään varsinaiseen aiheeseen, eli siihen epävarmuuteen, joka lasten mediankäyttöön usein vanhemmilla liittyy. Kuinka paljon, kuinka usein? Mitä hyötyä, mitä haittaa?

Monesti on semmoinen mutu-tuntuma, että pienten lasten (esim. 1-3v.) television ja videoiden katselemista peitellään, vähätellään ja häpeillään. Myönnän itsekin sortuneeni tähän. Ja kantaneeni huolta siitä, annanko lasteni katsoa liikaa videoita. Toisaalta, jokainen vanhempi sen voi varmasti allekirjoittaa – joskus lasten istuttaminen television ääreen katsomaan Pikku Kakkosta tai muuta mieluista lasten ohjelmaa, antaa vanhemmalle ehkä ainoan ”lepohetken” päivässä (joka useimmiten käytetään ruoanlaittoon tai siivoamiseen). Uskon kuitenkin, että kyllä me vanhemmat huomaamme, jos videot alkaa viedä liian suuren osan lapsen päivästä, esimerkiksi varastamaan aikaa ulkoilulta tai leikkimiseltä. Olen myös huomannut, että lasten oma kiinnostus digitaalisia ohjelmia kohtaan vaihtelee (loputtomien) eri ”vaiheiden” mukaan, eli välillä kiinnostaa enemmän ja välillä vähemmän. Itse havahduin ohjelmien hyödyllisyyteen, kun oma poikani alkoi 3 vuoden iässä kiinnostua toden teolla erilaisista roolileikeistä. Huomasin, että leikin aiheet tulivat videoiden maailmasta. Olemme leikkineet muun muassa muumeja, palomies sameja, tuomas vetureita ja postimies pateja. Poikani jakaa kaikille perheen jäsenimmelle roolit, kuka on kukin – ja syntyy aivan mahtavia leikkejä! Nyt, kun pojan roolileikkitaidot ovat ”nousseet kukoistukseensa”, huomaan, että leikkeihin löytyy herkemmin elementtejä myös kirjoista (esim. Mikko Mallikkaat, Minttu, Santtu, Onni-poika jne.). Mutta ehkä alkuun lapsen on helpompi mallioppia visuaalisista (video)ohjelmista, löytää niistä aineksia ja ideoita omaan leikkiinsä. Leikkitaitojen ja mielikuvituksen kehittyessä omaan leikkiin on helpompi ottaa aineksia myös kirjojen still-maailmasta.


Kirjoituksen pointti on se, että kohtuudella (jonka kukin perhe sitten itse määrittelee) kulutettuna ja ikätasoisen tarjonnan puitteissa näen, että myös pienet lapset voivat oppia paljon esimerkiksi television lastenohjelmien ja videoiden avulla: erityisesti rikastaa mielikuvitustaan ja näin kehittää mm. leikkitaitojaan. Toisaalta jo teletapeilla oli varsin hyvä sanoma pienelle katsojalleen: pidetään toisistamme huolta, halataan ja hellitään. Lasten mediankulutukseen liittyy paljon vastaamattomia kysymyksiä mutta paljon hyvääkin - kohtuudella, turvallisesti, ikätasoisesti. Ja lapsen leikkimaailmoissa mukana eläen. Nyt meillä eletään ”vaihetta”, että lastenohjelmat eivät jaksa kiinnostaa, vaan mieluummin piirretään, luetaan, ulkoillaan, leikitään ja rakennellaan. Kaukana eivät ole ne ajat, jolloin tietyt ohjelmat kiinnostivat kovasti. Minäkin lakkasin vähäksi aikaa olemasta kotona äiti – sen sijaan olin esimerkiksi Mörkö, Muumimamma, Palomies Sami tai Tiivi-Taavi…vain muutaman nimetäkseni.

Oppimisen sosiaalisella vyöhykkeellä

 (Kuva osoitteesta: 

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2012/09/26/oppimisymparistot-kayttoon, 

josta muuten löytyy videomateriaalia oppimisympäristöasioihin liittyen)

Manninen ym. (2007) esittelevät viisi näkökulmaa oppimisympäristöihin. Näistä yksi on sosiaalinen ja psykologinen näkökulma; se, jonka mukaan oppimisympäristö voi fyysisen paikan ja tilan tai teknologian sijaan olla vuorovaikutusta! Jos lähdetään perinteisestä oppimisen määrittelystä, siinä on kyse todellisuuden ymmärtämisestä. Itse ainakin ajattelen, että todellisuutta voi ymmärtää monella tavalla, onhan meistä jokaisella aivan oma tapamme katsella maailmaa. Toisinaan tuntuu, että eniten opettelemista ihmisillä olisikin juuri toistensa katsantokantojen hyväksymisessä ja ymmärtämisessä. Tuntuu siis perin viisaalta ja miellyttävältä ajatella vuorovaikutusta yhtenä oppimisympäristönä; siinä opitaan ja opetetaan ihmiseltä ihmiselle, toinen huomioiden. Keskustelevuus synnyttää mahdollisuuden kysyä ja kyseenalaistaa, mutta pakottaa samalla pysymään ihmismäisellä tasolla kanssakäymisessä. 

Konstruktivismin mukaan tieto rakentuu sosiaalisesti ja merkityksellisenä pidetään yhteisön merkitystä oppimiselle. Lastentarhanopettaja keksii nopeasti yhtymäkohdan, jonka Manninen (2007, 48) vahvistaa: lähikehityksen vyöhykkeellä toimiminen voidaan nähdä selkeänä esimerkkinä paitsi tiedon konstruktiivisesta rakentumisesta myös vuorovaikutuksesta oivana oppimisympäristönä. Toisen, taitavamman, tuella lapsi, ja kuka vain, pystyy tasoaan parempiin suorituksiin, sehän on tutkittu juttu! Osaaminen moninkertaistuu ja oppiminen on tehokasta, kun sitä voidaan tehdä yhdessä, toinen toiselta oppien. Tämän edellytyksenä tietysti toimiva vuorovaikutus ja yhdensuuntaiset intressit. Aina vuorovaikutuksessa oppimisen ei tarvitse kuitenkaan tarkoittaa keskusteluun antautumista, kyseessä voi olla myös "upotettu" sosiaalinen tuki, kuten Manninen asian nimeää. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi museovierailua, luontopolkua tai tarinallista tietokonepeliä. Jotain sellaista, mikä toisen ihmisen kokoamana johdattaa toista oppimaan. Oppimisen synnyttävä dialogi on ikäänkuin välineellistetty, yhdistelen mielessäni.

Sosiaalinen oppiminen kuulostaa äkkiseltään omaan korvaani luonnolliselta, monipuoliselta ja käytännönläheiseltä, ihan mahtavalta! Ihmiset puhumassa toisilleen, oppimassa toisiltaan, jakamassa tämän elämän tietoja. Yltämässä yhdessä yhä ylemmäs ymmärtämisen portailla. Wau. Jatkan ajatteluani ja totean, että lähiympäristössä on konkreettisen face-to-face -vuorovaikutuksen lisäksi lukuisia mahdollisuuksia välineelliseen vuorovaikutukseen. Liekö syntymävuosikymmenen vai nostalgiankaipuun syytä, mutta museopolku sosiaalisena oppimisena kalskahtaa korvaani sosiaalista mediaa, blogeja ja wikejä, tämän ajan vuorovaikutusta, kauniimmalta. Mainitut ovat kuitenkin nykypäivää ja läsnä, halusimme tai emme. Ja vielä julmetun käteviä! Ajatella nyt vaikka Google Driveä, jossa suunnittelemme ja kokoamme kurssin suoritusmerkinnän mahdollistavaa yhteistä esseetä ryhmämme kanssa. Tai facebookin lukuisat teemaryhmät; miten helppoa sieltä onkaan lukea, miten kantinkääntäjää käytetään! Joka tapauksessa sosiaalisen oppimisen arvon tunnistaminen ja tunnustaminen, tapahtuipa se sitten konkreettisesti teknologiavälitteisenä tai ihan tavallisesti koululuokassa istuen, on mielestäni oleellista ja ruokkii erityisesti humaanien arvojen oppimista. Eipä siis aliarvioida ryhmässä oppimista ja opiskelua, mutta muistetaan, että oppimiskokemus vaatii silti syntyäkseen aidon osallistumisen ryhmän toimintaan. Kouluissa ja päiväkodeissa sosiaalista oppimista ajatellessa ei riitä lasten ryhmiin laittaminen ja tehtävien jakaminen, on saatava aikaan keskustelua ja osallistumista.
 

Ps. Ajatusten alkulähde jollain Kasso1-kurssin luennoista, ja vahvistettu niitä on erityisesti Mannisen ym. (2007) teoksella Oppimista tukevat ympäristöt. Johdatus oppimisympäristöajatteluun.  

Kaksi viimeisintä kuvaa Flickr:stä.

Ulos, mars, ja oppimaan!

Muuttuvat oppimisympäristöt -kurssin avausluennolla 13.1. meitä opiskelijoita johdateltiin oppimisympäristöajatteluun. Oppimisympäristöt voidaan määritellä monista eri lähtökohdista, esimerkiksi Mannisen ym. (2013) mukaan fyysisen, sosiaalisen, paikallisen ja pedagogis-didaktisen näkökulman mukaan. Vaikka kurssin fokuksena on tarkastella oppimisympäristön muutoksia erityisesti digitalisaation vaikutusten näkökulmasta, myös fyysisellä oppimisympäristöllä on mielestäni valtava merkitys oppimisen kannalta. Nimenomaan paikat ja tunnetilat ovat merkittäviä kaikessa ihmisen elämässä. Tietty tuoksu voi tuoda mieleen tietyn tilanteen, tai tietty musiikki tietyn muiston mieleen, jotka usein paikantuvat tiettyyn fyysiseen paikkaan ja hetkeen. Pointti on se, että me muistamme paikan, koska se hetki oli meille jollain tavalla merkityksellinen. Mutta yhtä hyvin voi olla toisin päin: muistamme jonkin tietyn asian, koska paikka, jossa se tapahtui, oli jollain tavalla merkityksellinen. Tällä tavoin on perusteltavissa, miksi fyysinen ympäristö on merkittävä oppimisen kannalta.

Esimerkiksi omista yläaste-ajoistani en paljoa muista (ainakaan opiskeluun liittyen), mutta yhden oppitunnin pystyn edelleen, lähes kahdenkymmen vuoden jälkeen palauttamaan mieleeni. Tuolloin oli aurinkoinen elokuinen aamupäivä, ja olimme joitakin päiviä aiemmin palanneet kesälomilta takaisin ”koulunpenkille”, kun matikan opettajamme sanoi, että eiköhän mennä ulos laskemaan laskuja. Tuntui hyvältä istua siinä, kuumalla asfaltilla seinään nojaten, matikan kirja kädessä, laskea laskuja ja nauttia auringosta. Ja ajatella, kuinka kaikki muut paahtavat tunkkaisissa luokkahuoneissa, mutta me saamme olla ulkona ja nauttia auringosta. Me onnelliset!

                                                

Tiedän: ajatus siitä, että opettaja lähtisi ison oppilasryhmän kanssa ulos opiskelemaan, on osittain vähän korkealentoinen, jopa utopistinen. Koska ne realiteetit. Yksi opettaja ja kaksikymmentä jotain oppilasta. Mutta mahdollisuuksien, ja oppilaiden ikätason mukaan, kokeilemisen arvoista! Itse varhaiskasvattajana osaan ajatella tämän oppimisympäristön vaihtelun paremmin päiväkotien kontekstissa. Esimerkiksi varsin yleiset metsäretket ovat tästä oiva esimerkki! Lapset oppivat metsässä eri asioita kuin sisätiloissa ihan jo pelkästään ympäristön itsensä vuoksi. Kukkiin, kasveihin, puihin ja pörriäisiin tutustuminen niiden autenttisessa ympäristössä on paljon mielekkäämpää kuin kirjan sivuilta niistä kuvia katseleminen, eikö? Ja joskus ympäristö voi itsessään olla lapselle monellakin eri tapaa mieluinen, jopa terapeuttinen! Tai ihan motoriikan kehityksen kannalta, epätasainen alusta, esimerkiksi muhkurainen metsäpolku, on omiaan parantamaan lapsen motoriikkaa! Tai entäpä jos suunnataan lasten kanssa kaupungille bongailemaan erilaisia liikennemerkkejä, rakennuksia tai työkoneita. Tai keräämään roskia luonnosta. Saamaan kokemuksia, jotka tukevat oppimista.

                           

  

Kaikissa edellä kuvatuissa esimerkeissä oppimista voidaan tarkastella paitsi fyysisen oppimisympäristön kantilta (tilat ja rakennukset, joissa oppimista tapahtuu), myös yhtä lailla paikallisesta näkökulmasta, joka korostaa juuri kuvaamaani oppimisen paikkaa, tilaa ja lähiympäristöä. Metsäesimerkissä taas korostuu pedagogis-didaktinen tarkastelukulma, eli se, miten ympäristö tukee oppimista. Toki päiväkodeissa tällainen oppimisympäristöjen vaihtelu on varmasti helpompi toteuttaa, kuin koululuokassa. Kaikille kasvattajille ja opettajille kuitenkin hyvä muistutus – ei jumiuduta paikoillemme, tässäkään asiassa! 😅🙆

Päiväkodille blogi: mitä ja ketä varten?

Turun kaupungilla on tehty vuonna 2015 linjaus, että kaikkien kunnallisten päiväkotien on pidettävä blogia (Turun Sanomat 14.10.2015 http://www.ts.fi/uutiset/paikalliset/821713/Linjaus+Turun+paivakotien+taytyy+pitaa+blogia). Perusteena linjaukselle oli Turun Sanomien mukaan blogien nykyaikaisuus vanhemmille tiedottamisen muotona ja päiväkotien keskinäisen vertailun helpottaminen. Onko päiväkotiblogien pääasiallinen tarkoitus siis toimia kilpailuvalttina, esitellä toimintaa vanhemmille mahdollisimman houkuttelevassa muodossa? Kasso1-kurssimme luennolla 13.1.2017 Jouko Jousea käsitteli blogien  hyödyntämistä oppimisympäristönä koulussa ja oppilaitoksissa. Eikö blogien käytön lähtökohta voisi olla tämä myös varhaiskasvatuksessa?

Kuvan lähde: https://www.flickr.com/photos/editor/6698208975

 Asia alkoi kiinnostaa. Millaisia blogeja päiväkodeilla on? Mikä on lasten rooli blogityöskentelyssä? Tein pienen (epätieteellisen) blogikatsauksen netissä, ja selaillessani suomalaisten päiväkotien julkisia blogeja tein muutamia havaintoja:

•        Osa blogeista toimi lähinnä päiväkodin sähköisenä ilmoitustauluna, jossa vanhempia tiedotettiin tulevista tapahtumista, kyselyistä, päiväkodin aukioloajoista, ruokalistoista yms.
•      Suurin osa blogeista oli päiväkotiryhmien toiminnan esittelyä: kerrottiin askarteluista, retkistä, juhlista, yms. Varsinkin yksityisistä päiväkodeista moni on selkeästi panostanut blogiviestintään.
•         Osassa blogeista kuvissa näkyi lapsia, osassa lasten kuvat oli jätetty kokonaan pois.
•     Kaikissa selailemissani blogeissa kirjoitukset oli tehty “aikuiselta aikuiselle”, eli päiväkodin henkilökunnalta lasten vanhemmille, vaikka osassa teksteistä oli käytetty me-muotoa kuvaamaan sekä henkilökuntaa että lapsia.

Tämän katsauksen perusteella aloin pohtia omaa suhtautumistani päiväkotibloggaamiseen. Ajatus blogin pitämisestä on tuntunut melko kaukaiselta ajatukselta, erityisesti tietoturva-asioiden vuoksi. Ne ovatkin merkittävässä roolissa mm. salassapitovelvoitteiden takia. Bloggaamisen pelisäännöt pitää olla huolellisesti ja selkeästi sovittu lasten huoltajien kanssa ennen bloggaamisen aloittamista. Siitä huolimatta se, että blogin lukeminen vaatisi käyttäjäoikeudet ja salasanan, ei takaa aukotonta tietoturvaa. Mutta vaikka näistä asioista päästäisiinkin ratkaisuun, pitäisi ennen kaikkea miettiä, miksi päiväkodin blogi olisi tarpeellinen. Miksi minun lastentarhanopettajana kannattaisi käyttää työaikaani blogipäivitysten laadintaan? Mitä lapsi siitä saa? Pedagogisesta näkökulmasta ajateltuna bloginpito pelkässä tiedotus- ja edustustarkoituksessa ei kuulosta mielekkäältä. Päiväkodin nettisivut ajavat tarvittaessa sen asian, ja puhtaaseen tiedottamiskäyttöön on olemassa kätevämpiäkin viestintämuotoja. Voisiko blogia hyödyntää oppimisympäristönä päiväkoti-ikäisille?

Päiväkodin henkilökunnan laatiman, päiväkodin toiminnasta kertovan blogin lukeminen ja kuvien katseleminen kotona vanhempien kanssa kirvoittaa varmasti jo itsessään monia mielenkiintoisia keskusteluja ja palauttaa lapsen mieleen menneitä tapahtumia vanhemmille ja muille perheenjäsenille jaettavaksi. Oppimisympäristöajattelun näkökulmasta blogin pitäisi kuitenkin olla ainakin isompien päiväkotilasten osalta jotain vähän enemmän. Vai mitä sanoisitte blogista, jonka postausaiheet tulisivat lapsilta, ja sisällössä näkyisi suoraan lasten kädenjälki? Millaisia asioita lapset haluaisivat päiväkotiarjestaan blogissa jakaa, ja mitä ei? Samalla tulisi yhteiseen keskusteluun se, mitä blogiin tai Internetiin ylipäätään voi tai kannattaa laittaa. Tällaisia lasta osallistavia blogeja on varmasti olemassa, ja olisikin hauskaa nähdä niistä esimerkkejä.

Resurssit ovat ymmärrettävästi haaste. Blogin päivittäminen vie aikaa, varsinkin aluksi. Epävarmuus siitä, osaako varmasti käyttää blogia tietoturvasäännösten mukaisesti, huolettaa. Koska työaika on rajallista, bloggaus ei voi muodostua vain yhdeksi työtehtäväksi kaiken muun dokumentoinnin lisäksi. Blogin pitäminen lasten kanssa voi kuitenkin olla yksi hauska vaihtoehto lisätä lasten osallisuutta ja toteuttaa yhdenlaista mediakasvatusta päiväkodissa.

MOOC

Avoimien oppimisympäristöjen luennolla esiteltiin MOOC-kursseja. Aihe oli minulle ennestään tuttu, sillä olin kuullut niistä jonkin verran, ja jopa aloittanutkin yhden -sitä kuitenkaan koskaan loppuunsaattamatta.

Minulla siis oli jo alkujaan jokin käsitys siitä, kuinka paljon oma-aloitteisuutta MOOC-kurssien suorittaminen vaatii. Olin myös törmännyt MOOCin kaltaisiin kursseihin yliopisto-opintojeni aikana, nimittäin itsenäisiin Moodle-kursseihin. Huomasin hyvin nopeasti, että molemmissa on sama konsepti: Kurssin materiaalit, suoritusohjeet ja mahdollinen deadline on asetettu tarjolle ja opiskelijan tehtävä on tutustua, suunnitella ja käydä töihin. Loppu onkin vain itsestä kiinni kilahtavatko opintopisteet rekisteriin vai eivät. Helppoa? Riippuu varmaankin ihmisestä.

Olinkin iloisesti yllättynyt, kun vastaan tuli tutkimuksia, joissa selvitettiin miksi ihmiset keskeyttävät MOOC-kursseja. Kävi ilmi, että vain pieni osa kurssille ilmoittautuneista suorittaa kurssin loppuun.

Mielestäni ajatus kurssien taustalla on hieno. Kaikille annetaan mahdollisuus osallistua ja oppia uutta ajasta ja paikasta riippumatta. On myös mahtavaa, että joidenkin yliopistojen tarjontaa pääsee kurkistamaan osallistumalla MOOC-kurssille ja parhaassa tapauksessa kurssin suorittaminen voi avata ovet jopa tutkinto-opiskelijaksi.

Tuntuu kuitenkin siltä, että MOOC-kurssit vaatinevat vielä kehittämistä, jotta niistä saadaan mahdollisimman irti.

Svärd, P. 20.01.2017 MOOC Luento Tampereen yliopistossa.

El Said, G. 2016. Understanding how learners use massive open online courses and why they drop out: thematic analysis of on interview study in a developing country. Journal Of Educational Computing Research

http://journals.sagepub.com/doi/abs/10.1177/0735633116681302

Green, J. ym. 2015. Predictors of Retention and Achievement in a Massive Open Online Course. American Educational Research Journal.

http://journals.sagepub.com/doi/pdf/10.3102/0002831215584621

Digitarinointia - TouchCast

Luennolla 24.1.2017 Vesa Korhonen alusti aiheesta: Digitaalinen tarinankerronta (Digital storytelling) ja toteutusmuodot opetuksessa? 

Täytyy myöntää, ensi kuulemalta määrittelin aiheen kategoriaan "hyvin hankalaa" muistellen samalla niitä joitakin muutamia hetkiä varhaiskasvattajan työssäni vuosia sitten, kun tuskan hiki päässä videokameran kanssa on tullut tapeltua. Muistutin itseäni kuitenkin heti kohta siitä, että nyt eletään digiaikaa eli tässä tarkoitetaan varmasti jotakin muuta. Ei kun kuulolle!

Luennon edetessä opin, että digitaalinen tarinankerronta on siis sitä, että jonkun asian opettelussa, tarinankerronnassa, hyödynnetään nykyajan digitaalisia välineitä, padeja jne. Tarkoitus on luoda muutaman minuutin mittaisia tarinoita, joissa voidaan yhdistellen käyttää ääntä, videota, kuvia ja tekstejä. Tavoitteena on haastavan tason ajattelun tukeminen...

Tämähän vaikuttaa mielenkiintoiselta ja perustelutkin ovat kohdallaan.
Ei kun vain digitaalinen tarinankerrontaprosessi pyörimään!

Mutta miten tämä tehdään käytännössä? Vierailija Jyri Lindenin TouchCast -työpajassa opin ryhmäni kanssa yhden (ja vielä aika helpon!) tavan tehdä digitaalinen tarina. Tarvitsimme vain iPadin ja siihen ladatun TouchCast -sovelluksen. 

Jyrin ohjeiden mukaan kuvasimme itseämme, kerroimme tarinaa, liitimme tarinaan you tube- videon ja kuvia. Ja mahdollisuuksia olisi ollut vaikka mihin. Koin suurta oppimisen iloa ja riemua. Tämähän oli kivaa ja ennen kaikkea hyvin helppoa! Lyhyessä työpaja-ajassa tarinamme käsikirjoitus jäi sen verran ontuvaksi, että ryhmämme tuotostamme en tähän linkitä. Jatkan sovelluksen parissa kyllä varmasti itsekseni. Ties mitä vielä keksinkään. Ai niin, ja ne lapset keksii kyllä!

Lisää infoa kävin lukemassa luennolla vinkatulta Educational Uses of Digital Storytelling –sivustolta.