Ulos, mars, ja oppimaan!

Muuttuvat oppimisympäristöt -kurssin avausluennolla 13.1. meitä opiskelijoita johdateltiin oppimisympäristöajatteluun. Oppimisympäristöt voidaan määritellä monista eri lähtökohdista, esimerkiksi Mannisen ym. (2013) mukaan fyysisen, sosiaalisen, paikallisen ja pedagogis-didaktisen näkökulman mukaan. Vaikka kurssin fokuksena on tarkastella oppimisympäristön muutoksia erityisesti digitalisaation vaikutusten näkökulmasta, myös fyysisellä oppimisympäristöllä on mielestäni valtava merkitys oppimisen kannalta. Nimenomaan paikat ja tunnetilat ovat merkittäviä kaikessa ihmisen elämässä. Tietty tuoksu voi tuoda mieleen tietyn tilanteen, tai tietty musiikki tietyn muiston mieleen, jotka usein paikantuvat tiettyyn fyysiseen paikkaan ja hetkeen. Pointti on se, että me muistamme paikan, koska se hetki oli meille jollain tavalla merkityksellinen. Mutta yhtä hyvin voi olla toisin päin: muistamme jonkin tietyn asian, koska paikka, jossa se tapahtui, oli jollain tavalla merkityksellinen. Tällä tavoin on perusteltavissa, miksi fyysinen ympäristö on merkittävä oppimisen kannalta.

Esimerkiksi omista yläaste-ajoistani en paljoa muista (ainakaan opiskeluun liittyen), mutta yhden oppitunnin pystyn edelleen, lähes kahdenkymmen vuoden jälkeen palauttamaan mieleeni. Tuolloin oli aurinkoinen elokuinen aamupäivä, ja olimme joitakin päiviä aiemmin palanneet kesälomilta takaisin ”koulunpenkille”, kun matikan opettajamme sanoi, että eiköhän mennä ulos laskemaan laskuja. Tuntui hyvältä istua siinä, kuumalla asfaltilla seinään nojaten, matikan kirja kädessä, laskea laskuja ja nauttia auringosta. Ja ajatella, kuinka kaikki muut paahtavat tunkkaisissa luokkahuoneissa, mutta me saamme olla ulkona ja nauttia auringosta. Me onnelliset!

                                                

Tiedän: ajatus siitä, että opettaja lähtisi ison oppilasryhmän kanssa ulos opiskelemaan, on osittain vähän korkealentoinen, jopa utopistinen. Koska ne realiteetit. Yksi opettaja ja kaksikymmentä jotain oppilasta. Mutta mahdollisuuksien, ja oppilaiden ikätason mukaan, kokeilemisen arvoista! Itse varhaiskasvattajana osaan ajatella tämän oppimisympäristön vaihtelun paremmin päiväkotien kontekstissa. Esimerkiksi varsin yleiset metsäretket ovat tästä oiva esimerkki! Lapset oppivat metsässä eri asioita kuin sisätiloissa ihan jo pelkästään ympäristön itsensä vuoksi. Kukkiin, kasveihin, puihin ja pörriäisiin tutustuminen niiden autenttisessa ympäristössä on paljon mielekkäämpää kuin kirjan sivuilta niistä kuvia katseleminen, eikö? Ja joskus ympäristö voi itsessään olla lapselle monellakin eri tapaa mieluinen, jopa terapeuttinen! Tai ihan motoriikan kehityksen kannalta, epätasainen alusta, esimerkiksi muhkurainen metsäpolku, on omiaan parantamaan lapsen motoriikkaa! Tai entäpä jos suunnataan lasten kanssa kaupungille bongailemaan erilaisia liikennemerkkejä, rakennuksia tai työkoneita. Tai keräämään roskia luonnosta. Saamaan kokemuksia, jotka tukevat oppimista.

                           

  

Kaikissa edellä kuvatuissa esimerkeissä oppimista voidaan tarkastella paitsi fyysisen oppimisympäristön kantilta (tilat ja rakennukset, joissa oppimista tapahtuu), myös yhtä lailla paikallisesta näkökulmasta, joka korostaa juuri kuvaamaani oppimisen paikkaa, tilaa ja lähiympäristöä. Metsäesimerkissä taas korostuu pedagogis-didaktinen tarkastelukulma, eli se, miten ympäristö tukee oppimista. Toki päiväkodeissa tällainen oppimisympäristöjen vaihtelu on varmasti helpompi toteuttaa, kuin koululuokassa. Kaikille kasvattajille ja opettajille kuitenkin hyvä muistutus – ei jumiuduta paikoillemme, tässäkään asiassa! 😅🙆