Ulos, mars, ja oppimaan!
Muuttuvat oppimisympäristöt -kurssin avausluennolla 13.1.
meitä opiskelijoita johdateltiin oppimisympäristöajatteluun. Oppimisympäristöt
voidaan määritellä monista eri lähtökohdista, esimerkiksi Mannisen ym. (2013)
mukaan fyysisen, sosiaalisen, paikallisen ja pedagogis-didaktisen näkökulman
mukaan. Vaikka kurssin fokuksena on tarkastella oppimisympäristön muutoksia
erityisesti digitalisaation vaikutusten näkökulmasta, myös fyysisellä
oppimisympäristöllä on mielestäni valtava merkitys oppimisen kannalta.
Nimenomaan paikat ja tunnetilat ovat merkittäviä kaikessa ihmisen elämässä.
Tietty tuoksu voi tuoda mieleen tietyn tilanteen, tai tietty musiikki tietyn
muiston mieleen, jotka usein paikantuvat tiettyyn fyysiseen paikkaan ja hetkeen.
Pointti on se, että me muistamme paikan, koska se hetki oli meille jollain
tavalla merkityksellinen. Mutta yhtä hyvin voi olla toisin päin: muistamme
jonkin tietyn asian, koska paikka, jossa se tapahtui, oli jollain tavalla
merkityksellinen. Tällä tavoin on perusteltavissa, miksi fyysinen ympäristö on
merkittävä oppimisen kannalta.
Esimerkiksi omista yläaste-ajoistani en paljoa muista
(ainakaan opiskeluun liittyen), mutta yhden oppitunnin pystyn edelleen, lähes
kahdenkymmen vuoden jälkeen palauttamaan mieleeni. Tuolloin oli aurinkoinen
elokuinen aamupäivä, ja olimme joitakin päiviä aiemmin palanneet kesälomilta
takaisin ”koulunpenkille”, kun matikan opettajamme sanoi, että eiköhän mennä
ulos laskemaan laskuja. Tuntui hyvältä istua siinä, kuumalla asfaltilla seinään
nojaten, matikan kirja kädessä, laskea laskuja ja nauttia auringosta. Ja
ajatella, kuinka kaikki muut paahtavat tunkkaisissa luokkahuoneissa, mutta me saamme
olla ulkona ja nauttia auringosta. Me onnelliset!
Tiedän: ajatus siitä, että opettaja lähtisi ison oppilasryhmän
kanssa ulos opiskelemaan, on osittain vähän korkealentoinen, jopa utopistinen.
Koska ne realiteetit. Yksi opettaja ja kaksikymmentä jotain oppilasta. Mutta
mahdollisuuksien, ja oppilaiden ikätason mukaan, kokeilemisen arvoista! Itse
varhaiskasvattajana osaan ajatella tämän oppimisympäristön vaihtelun paremmin
päiväkotien kontekstissa. Esimerkiksi varsin yleiset metsäretket ovat tästä
oiva esimerkki! Lapset oppivat metsässä eri asioita kuin sisätiloissa ihan jo
pelkästään ympäristön itsensä vuoksi. Kukkiin, kasveihin, puihin ja pörriäisiin
tutustuminen niiden autenttisessa ympäristössä on paljon mielekkäämpää kuin
kirjan sivuilta niistä kuvia katseleminen, eikö? Ja joskus ympäristö voi
itsessään olla lapselle monellakin eri tapaa mieluinen, jopa terapeuttinen! Tai
ihan motoriikan kehityksen kannalta, epätasainen alusta, esimerkiksi
muhkurainen metsäpolku, on omiaan parantamaan lapsen motoriikkaa! Tai entäpä
jos suunnataan lasten kanssa kaupungille bongailemaan erilaisia
liikennemerkkejä, rakennuksia tai työkoneita. Tai keräämään roskia luonnosta.
Saamaan kokemuksia, jotka tukevat oppimista.
Kaikissa edellä kuvatuissa esimerkeissä oppimista voidaan
tarkastella paitsi fyysisen oppimisympäristön kantilta (tilat ja rakennukset,
joissa oppimista tapahtuu), myös yhtä lailla paikallisesta näkökulmasta, joka
korostaa juuri kuvaamaani oppimisen paikkaa, tilaa ja lähiympäristöä. Metsäesimerkissä taas korostuu pedagogis-didaktinen
tarkastelukulma, eli se, miten ympäristö
tukee oppimista. Toki päiväkodeissa tällainen oppimisympäristöjen vaihtelu
on varmasti helpompi toteuttaa, kuin koululuokassa. Kaikille kasvattajille ja
opettajille kuitenkin hyvä muistutus – ei jumiuduta paikoillemme, tässäkään
asiassa! 😅🙆
Kuten Virve totesitkin, metsäretket vaikuttavat kuuluvan monessa päiväkodissa säännölliseen ohjelmaan. Ja miksipä ei, tarjoaahan luonto mitä parhaimman (ja tiukassa taloustilanteessa myös ilmaisen!) ympäristön monenlaisten oppimistavoitteiden toteuttamiselle! Onneksi monen päiväkodin lähiympäristöstä jonkinlainen "metsäpläntti" vielä sentään löytyy :)
VastaaPoistaItselläni on työni puolesta oikeastaan pelkästään positiivista sanottavaa metsästä oppimisympäristönä. Vaikka metsässä ei luonnollisestikaan ole aidoilla rajattua aluetta päiväkodin pihan tapaan, huolellisesti etukäteen suunnitellulla retkipaikan valinnalla ja yhteisesti sovittujen sääntöjen turvin metsäretkien toteuttaminen pientenkin lasten kanssa onnistuu kyllä! Oman kokemukseni mukaan parhaan annin metsäretkeilystä saa (ainakin päiväkoti-ikäisten kanssa), kun metsästä löytää lapsiryhmän "oman" paikan, jossa vieraillaan toistuvasti. Monesti lapsille muodostuu kyseiseen vakiopaikkaan jokin oma mielenkiinnon kohde, jonka pariin he palaavat useammalla retkikerralla. Näitä kiinnostuksen kohteita on sitten hedelmällistä hyödyntää opetuksessa.
Metsässä leikkiminen on lapsille inspiroivaa jo itsessään, ilman aikuisten "hienoja" suunnitelmiakin. Metsä tarjoaakin tähän loistavan ympäristön, verrattuna tähän aikaan vuodesta jäällä pinnoitettuihin päiväkotien leikkipihoihin... Eikä vähäisimpänä: säännöllisellä luontoretkeilyllä on mahdollista tukea lasten myönteisen luontosuhteen kehittymistä.
Hei!
VastaaPoistaOlipa kiva lukea ajatuksianne metsästä oppimisympäristönä. Tässä digitaalisten mahdollisuuksien alati kasvavassa maailmassa meiltä ihmisiltä tuntuu joskus unohtuvan, että oppimisen ympäristöjen - kuten ei muunkaan toiminnan ympäristöjen - tarvitse aina olla tiettyä tarkoitusta varten suunniteltuja ja järjestettyjä vaan todellakin, kuten tekstissännekin mainitsette, loistavia ympäristöjä löytyy usein ihan läheltä ja mikä parasta, ilmaiseksi.
Kirjoitan tätä kommenttia myöskin varhaiskasvattajan näkökulmasta ja viiden vuoden Metsämörriohjaajan kokemuksella. Mörritoimintahan on Suomen Ladun kehittämä rekisteröity menetelmä, jossa lapset viedään retkelle metsään ja retkiin liittyy aina leikkiä, luonnossa liikkumisen opettelua sekä oppimissisältöjä eri alueilta. Välineinä käytetään sitä, mitä metsästä löytyy ja aina metsää kunnioittaen eli elävää kasvillisuutta ei poimita eikä mitään rikota.
Omilla retkilläni valitaan aina kauden alussa oma puu, jota halaamalla retket aloitetaan ja pidetään samalla pieni hiljainen hetki luontoa kuunnellen. Lasten herkistymisen ympäristön äänille voi havaita kolmen tai neljän retken jälkeen, kun he oppivat erottamaan erilaisia rapinoita, tuulen aiheuttamia ääniä ja pidemmälle mentäessä erilaisia linnunlauluja, jne.
Muutenkin ajattelen metsän ja yleensäkin luontoympäristön tuovan tarpeellista vastapainoa päiväkotipäivän meteliin ja toisinaan kiireeseenkin varsinkin nyt, kun ryhmäkokoja on kasvatettu. Onhan tutkimuksissakin todettu, että jo lyhyelläkin metsässä oleskelulla on ihmiselle myönteisiä sekä fysiologisia että psykkisiä vaikutuksia.
Kiitos postauksestanne!
Terveisin Ryhmän 22 puolesta Anna-Liisa
Yhdyn aiempien kommentoijien tavoin ajatukseen, että luonto on ihan loistava oppimisympäristö päiväkoti-ikäisille!
VastaaPoistaMinulla on myös omia hyviä muistoja alkuopetuksen ajoilta, kun opettaja vei meidät matematiikan tunnilla koulun pihaan laskemaan tehtäviä, koska ulkona oli niin lämmin ja mukava kesäinen sää. En muista, mitä asioita silloin laskettiin, mutta tunnelma ihanasta ilmasta ja vaihtelusta luokkahuonetyöskentelyyn jäi elävästi mieleeni.