Pienet lapset ruudun äärellä

Lasten mediabarometri 2013 kertoo tilastotietoa alle 8-vuotiaiden mediankäytöstä. Kuten arvata saattaa, alkaa lasten mediankäyttö varhain, oikeastaan jo pikkuvauvana. Mediankäyttö alkaa kirjojen lukemisella ja musiikin kuuntelulla. Säännöllisempi kuvaohjelmien katselu alkoi useimmilla lapsilla noin 1-vuotiaana – päivittäin tai lähes päivittäin kuvaohjelmia katsoi noin puolet yksivuotiaista ja 85% kaksivuotiaista. Myös internetin käyttö alkoi usein jo 1-2-vuotiaana, yleensä lyhyiden ohjelmapätkien katselulla esimerkiksi You Tubesta. Suurin osa 0-2-vuotiaista ei kuitenkaan pelannut digitaalisia pelejä eikä käyttänyt kännykkää. 3-4-vuotiaat lapset käyttivät edelleen samoja medioita kuin nuoremmatkin lapset, mutta useiden medioiden käyttö lisääntyi ja säännöllistyi. 3-4-vuotiaan usein alkoikin ns. ”kuvamedioiden valtakausi”. Myös lukemisen asema oli edelleen vahva 3-4-vuotiaiden elämässä – joka päivä kirjojen parissa vietti aikaa lähes kaksi kolmasosaa ja lähes joka päivä yli 90% ikäryhmästä. Internetin käyttö lisääntyi tässä ikäryhmässä, ja myös videopelaaminen astui kuvaan. Kännykkää käytti 3-4-vuotiaista ainakin joskus 45%, pääasiassa pelaamiseen. Tässä iässä kuvaohjelmia ja digitaalisia pelejä lapset alkoivat käyttää myös yksin tai yhdessä muiden lasten kanssa, mutta vanhemmat olivat heille kuitenkin mieluisinta mediankäyttöseuraa. (Lähde: Nuorisotutkimusseura ja Annika Suoninen 2014. Lasten mediabarometri 2013.)

Kuvan lähde: yle.fi/aihe/lapset

Omat lapseni, yksi – ja kolmevuotiaat, sulautuvat hyvin tähän tilastoon. Molemmilla kirjojen lukeminen on vielä (onneksi!) parasta puuhaa, mutta myös videot ovat olleet vanhemmalla ”kehissä” jo kauan. Kaikki alkoi teletapeista, kun esikoinen oli ehkä puolitoistavuotias, ja siitä sitten iän ja mielenkiinnon kohteiden myötä on laajennettu pikkuhiljaa. Muistan elävästi, kuinka meitä nauratti katsoa, kun pikkumies selaa tottunein ottein älypuhelinta (ymmärtäen, että täältä löytyy kaikkia kivoja videoita) ja sormi ojossa pyyhkien näyttöä alaspäin. Toimitus, jota hänen isovanhempansa ei osaa tehdä. Isäni laittoi tässä juuri taannoin älypuhelimeni väärin päin korvalle, kun soittaja halusi puhua hänen kanssaan: ”Eihän näistä nykypuhelimista tiedä miten päin nää edes pitää korvalle laittaa…” Niinpä niin. Digitaalinen kuilu kai tämäkin. Eri lähtökohdat nykyisen teknologian käyttöön isäni (suuret ikäluokat) ja poikani (Alpha-sukupolvi) välillä. Sitten kun pienelle pojallemme syntyi pikkusisko, niin hän on vieläkin aiemmin päässyt / joutunut seuraamaan televisiosta lasten ohjelmia tai dvd:ltä videoita. Ensin pelkät värit ja liikkeet ruudusta erottaen ja nyt, reilun vuoden iässä neiti on jo itse vaatimassa viihdettä ruutuun. Mutta tässä päästään varsinaiseen aiheeseen, eli siihen epävarmuuteen, joka lasten mediankäyttöön usein vanhemmilla liittyy. Kuinka paljon, kuinka usein? Mitä hyötyä, mitä haittaa?

Monesti on semmoinen mutu-tuntuma, että pienten lasten (esim. 1-3v.) television ja videoiden katselemista peitellään, vähätellään ja häpeillään. Myönnän itsekin sortuneeni tähän. Ja kantaneeni huolta siitä, annanko lasteni katsoa liikaa videoita. Toisaalta, jokainen vanhempi sen voi varmasti allekirjoittaa – joskus lasten istuttaminen television ääreen katsomaan Pikku Kakkosta tai muuta mieluista lasten ohjelmaa, antaa vanhemmalle ehkä ainoan ”lepohetken” päivässä (joka useimmiten käytetään ruoanlaittoon tai siivoamiseen). Uskon kuitenkin, että kyllä me vanhemmat huomaamme, jos videot alkaa viedä liian suuren osan lapsen päivästä, esimerkiksi varastamaan aikaa ulkoilulta tai leikkimiseltä. Olen myös huomannut, että lasten oma kiinnostus digitaalisia ohjelmia kohtaan vaihtelee (loputtomien) eri ”vaiheiden” mukaan, eli välillä kiinnostaa enemmän ja välillä vähemmän. Itse havahduin ohjelmien hyödyllisyyteen, kun oma poikani alkoi 3 vuoden iässä kiinnostua toden teolla erilaisista roolileikeistä. Huomasin, että leikin aiheet tulivat videoiden maailmasta. Olemme leikkineet muun muassa muumeja, palomies sameja, tuomas vetureita ja postimies pateja. Poikani jakaa kaikille perheen jäsenimmelle roolit, kuka on kukin – ja syntyy aivan mahtavia leikkejä! Nyt, kun pojan roolileikkitaidot ovat ”nousseet kukoistukseensa”, huomaan, että leikkeihin löytyy herkemmin elementtejä myös kirjoista (esim. Mikko Mallikkaat, Minttu, Santtu, Onni-poika jne.). Mutta ehkä alkuun lapsen on helpompi mallioppia visuaalisista (video)ohjelmista, löytää niistä aineksia ja ideoita omaan leikkiinsä. Leikkitaitojen ja mielikuvituksen kehittyessä omaan leikkiin on helpompi ottaa aineksia myös kirjojen still-maailmasta.


Kirjoituksen pointti on se, että kohtuudella (jonka kukin perhe sitten itse määrittelee) kulutettuna ja ikätasoisen tarjonnan puitteissa näen, että myös pienet lapset voivat oppia paljon esimerkiksi television lastenohjelmien ja videoiden avulla: erityisesti rikastaa mielikuvitustaan ja näin kehittää mm. leikkitaitojaan. Toisaalta jo teletapeilla oli varsin hyvä sanoma pienelle katsojalleen: pidetään toisistamme huolta, halataan ja hellitään. Lasten mediankulutukseen liittyy paljon vastaamattomia kysymyksiä mutta paljon hyvääkin - kohtuudella, turvallisesti, ikätasoisesti. Ja lapsen leikkimaailmoissa mukana eläen. Nyt meillä eletään ”vaihetta”, että lastenohjelmat eivät jaksa kiinnostaa, vaan mieluummin piirretään, luetaan, ulkoillaan, leikitään ja rakennellaan. Kaukana eivät ole ne ajat, jolloin tietyt ohjelmat kiinnostivat kovasti. Minäkin lakkasin vähäksi aikaa olemasta kotona äiti – sen sijaan olin esimerkiksi Mörkö, Muumimamma, Palomies Sami tai Tiivi-Taavi…vain muutaman nimetäkseni.